Okei, ei tästä tullutkaan mitään.
Viime postauksessa, päivällä, lupailin, että nyt en syö enään mitään.
Olisihan se pitänyt arvata, etten onnistu.
Jotenki vaan laitoin koneen kiinni, ja laahustin keittiöön, missä porukat olikin taas kerran syömässä jotain. Käyn kurkkaamassa keittiön ovelta, ja oon lähössä pois, ku mutsi kysyy:
"Onko sulla sun huoneessa joku ruokavarasto, ku sä et nykyään enään syö kotona paljo mitään?"
Nielaisu.
"No ei oo. Mä olin just tulossa syömään."
Joten näin. Pakko oli sitten syödä jotain. 'Jotain' tarkoittikin sitten järjentöntä kasaa kaikkea kauheaa mössöä. Leipää, jogurttia, muroja... Ahmin vain ajattelematta mitään muuta.
Nyt oksettaa. Kauhee morkkis kaikesta siitä paskasta mitä tuli syötyä. Tekisi mieli vain mennä ja oksentaa kaikki se ulos.
Mutta ei, en aio oksentaa.
Huomenna yritän olla syömättä liikaa. Huomenna on kouluakin. Koulu on kidutusta. Olen huono joka aineessa. En osaa mitään, vaikka käyn ysiä jo toista kertaa; jäin luokalleni viime vuonna. Koulussa on kauhean ahdistavaa. Niin paljon ihmisiä joka puolella, ihmiset nauravat joka puolella. Jostain syystä minusta tuntuu, että ne nauravat aina minulle, mitä ikinä teenkin. Jos kävelen ihan tavallisesti käytävällä, ja kuulen rinnakkaisluokkalaisten nauravat hieman kauempana, ne nauravat varmasti minulle. Tunnilla luokkalaisteni hihttäessä tunnen tarvetta ryömiä pulpetin alle piiloon kuvittelemiltani katseilta. Normaalia? Tuntuuko teistä ikinä tuolta?
Niin. Ehkä sitä jotenkin jaksaa huomennakin nousta vielä sängystä ylös. Saa nähdä.
Muuten, oletteko kuulleet We the Kings:n Heaven Can Wait -kappaletta? Se on jotain ihanaa ♥
Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti