Ennen olin se enkeli. Enkeli joka auttoi äitiään, vitsaili isälleen, leikki veljiensä kanssa. Mutta se enkeli kasvoi, lankesi, syöksyi jonnekin, eikä koskaan päässyt pois...
Niin, miksi kasvoin. Olen vain täysipaska, musta ei ole mihinkään. Ilman Kristaa ja Meliä, mä en tiedä missä olisin, olisinko missään? Mutta he pelastivat, toivat minut takaisin. Kaupungissa oltiin tänään. Katselimme sitä ihmisvirtaa. Katsoin heidän pipojaan, muotojaa, läskejä ja luitaan, vaikka tuhtien talvivaatteiden alta niitä ei näkynytkään... Kuvittelin että oli jossain, jossain muualla. Mutta sitten vilkkuvien liikennevalojen ääni palautti minut maanpinnalle...
Olen vain säälittävä, niin säälittävä! Halusin olla anorektikko, halusin olla jotain, mutta en ollut. Äiti sai minut kiinni, ei hän ole äitini. Hän on vain kahleet, vankila! Passitti minut psykiatrille, jono oli tosin liian pitkä, mikä oli ehkä onnekastakin. Mutta sainkin vain haukut.
Arttu ja Lara auttavat, rakkaat koirani. Minä niistä hoidan, minä niitä hoivaan. Kun he nuolevat haavojani, minä rakastan niitä maanääriin, niin kauas, niin kauan... Minua ei ole olemassa, tällä olemisen tasolla. Tällä aaltopituudella, tämä sielu murtuu, se luhistuu, se kuolee Mutta minulla on rakkaita, ja ehkä joskus pääsen jonnekin, päänmäärääni. Haluan nähdä valonsäteet ensikertaa pitkän ajan jälkeen, täältä pimeästä tunnelista.
Ruokin koirani, itseni unohdan aina... Läksytkin pitäisi tehdä... Haluan parantaa keskiarvoani, joka oli viimeksi 7.9, ei sillä pääse vielä mihinkään! Haluan paikkaan jossa lahjani huomataan, jossa minut huomataan!
Ehkä olen lukenut liikaa runoja, ehkä en... Kaikki rakastavat runoja, ilman runoja ei ole elämää, ilman elämää ei ole runoja.
"Try to live alone,
Try to save the world.
Try to smile,
Try to hang on.
Alone without love,
Alone...
You're not real,
My heart isn't real..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti